Ens viikon jälkeen me aloitetaan kahden viikon täystauko ja sen jälkeen loppu vuosi mennään ei niin vakavissa merkeissä. Oikeastaan koko syksy ollaan menty ihan älyttömillä treenimäärillä. Vaikka olenkin himotreenaaja, niin siitä treenaamisesta ei enää nauti mä, eikä eteenkään Natta. Joku hiton tunnari ei voi olla niin iso pakkomielle, että se vie ilon koko tekemisestä. Ne tulokset ei ole sen rääkin arvoista. Nyt on helppo viheltää peli poikki, koska loppu vuodelle ei ole enää mitään tulostavoitteita.

Jotenkin en oo tajunnu sitä, että miten älyttömästi ollaan treenattu. Tai oonhan huomannu kalenterin täyttymisen, mutta ei se paljolta tuntunut. Sillon kun Nikken kanssa treenattiin, niin kauhistelin ihmisiä jotka treenasivat ihan älyttömästi. Nyt olen siihen ihan samaan syyllistynyt itse.

No, miksi tähän sitten heräsin. Eilen treeneissä tapahtui jotain, mitä ei olis pitäny tapahtua. Natta teki jotain mitä inhoon yli kaiken ja sillon hermostuin todella paljon. Tein jotain sellasta jota inhoon ja kadun näin jälkikäteen. Koko viikonlopun olen soimannut itteäni tapahtuneesta, enkä voi antaa anteeksi itelleni sitä mitä tapahtu.

Nattalla on omat puutteensa ja opitut tavat jotka vaikeuttavat tekemistä. Tietyillä toiminnalla olen saanut paketin pidettyä ihan hyvin kasassa. Toisinaan se paketti hajoaa, kun painostan Nattaa liikaa. Pitäis ite oppia olemaan painostamatta tuota koiraa, mutta se on helpommin sanottu kun tehty. Ennen kuin ite olen oppinut toimimaan oikeen Nattaa kohtaan, niin en voi odottaa mitään. Natta ei ole kuitenkaan vain treenikaveri, vaan perheenjäsen ja mukana kaikessa mitä teen. Luottamus mun ja Nattan välillä pitää saada takasin, joten sen takia keskitytään metsälenkkeilyyn ja hauskan pitoon.